torstai 25. kesäkuuta 2015

Ihmiset eroavat nykyään liian helposti - vai eroavatko?

Minulla on takana yksi avioliitto ja yksi avioero, joten olen mielestäni kompetentti arvioimaan tätä asiaa. Toki sitä voi yhtä lailla arvioida ilman liittoja ja erojakin, mutta oman arvioini pohjaan kokemukseeni asiasta. En väitä olevani oikeassa ja tiedän, että monia muitakin mielipiteitä aiheeseen on. Ne kaikki meille sallittakoon.

Menin ex-mieheni kanssa kihloihin ollessani 19-vuotias. Lapsen saimme ollessani 21 ja naimisiin menimme kun olin 22. Eli aika nuorena siis. En silti usko, että avioliittomme tultua päätökseensä viisi vuotta myöhemmin, se olisi johtunut nuorena naimisiin menosta / lasten hankinnasta. Näkisin, että avioliitolla on ihan yhtä hyvä mahdollisuus onnistua, solmittiin se sitten minkä ikäisenä tahansa. Tulemme ex-mieheni kanssa erinomaisesti toimeen ja kasvatamme lastamme suurella rakkaudella yhdessä. Hoidamme vanhempainillat ja hammaslääkärit joko yhdessä, tai sitten homman hoitaa se ken paremmin kerkee. Sovimme ja luovimme lasten kasvatukseen ja hoitoon liittyvät asiat yhdessä. Emme "hengaile" yhdessä, mutta mahdumme vallan mainiosti samoihin pirskeisiin tai yhtä aikaa baariin. Minä myös tapaan ex-miehen puolen sukua säännöllisesti ja ex-mieheni on toisinaan minun sukulaisiini yhteydessä. Luotamme kumpikin toisiimme vanhemapana 100%.

En halunnut kirjoittaa alkuun, että takanani on yksi epäonnistunut avioliitto, koska mielestäni emme epäonnistuneet missään. Ei rakkaudessa voi epäonnistua. Päinvastoin, saimme yhdessä aikaan jotain kaunista, joka nyt rikastuttaa kymmenien muiden, kummien ja mummien, elämää. En kiistä sitä, etteikö lapselle olisi ihannetilanne, että vanhemmat eläisivät yhdessä sopuisasti ja toisiaan rakastaen, mutta jos näin ei ole, päädytään monessa perheessä avioeroon.

Mielestäni avioerojen yleisyys tänä päivänä ei johdu siitä, että avioliittojen eteen tehtäisiin nykyään jotenkin vähemmän töitä tai ne olisivat epätyydyttävämpiä kuin ennen. Toki on pariskuntia, joiden odotukset ovat epärealistisia ja jotka ovat kykenemättömiä jättämään pienet kinat ja harmit taaksensa, keskustelemaan kaikesta ja avaamaan itsensä; kykenemättömiä pyytämään ja antamaan anteeksi ja siten kasvamaan itsekseen avioliitossa ja siksi päätyvät eroon. Ja ehkä heillekin siinä tilanteessa ero on paras ratkaisu. Silti näkisin, että suurin osa eroista johtuu siitä, että eroaminen on nykyään paljon helpompaa. Eroaminen on myös rohkeutta.

Jos suhde muuttuu sellaiseksi, että siinä on toinen tai molemmat onnettomia, eivät koe voivansa toteuttaa itseään tai suhteessa on kunnioituksen puutetta tai jopa hyväksikäyttöä, on rehellisyyden ja rohkeuden osoitus myöntää se itselleen ja muille ja uskaltaa hypätä tutusta johonkin tuntemattomaan. Jos ei koe, että on kykyä, halua tai keinoja selvittää mutkallaan olevia asioita parisuhteessaan, on ehkä parempi jatkaa taivalta erikseen. Totta kai, etenkin jos on lapsia, pahimmat mutkat on saatava selville, että homma toimii lapselle reilulla tavalla, mutta ne parisuhteen tuhon kulmakivet voi sitten sulatella itsekseenkin ja miettiä, mikä omalta osalta meni mönkään. Ja pitääkin miettiä. Eikä aina välttämättä löydy sitä asiaa tai niitä asioita, jotka olisi tehnyt väärin. Rakkaus voi myös loppua. Parisuhteen edetessä se voi myös kasvaa.

Ennen vanhaan uskon olleen parisuhteissa ihan yhtä paljon parisuhdeväkivaltaa, sivusuhteita ja tyytymättömyyttä kuin nykyäänkin. Luultavasti silloin vain ei ollut yhtä lailla aikaa jäädä arkisen aherruksen keskellä miettimään omaa onnettomuuttaan, vaan oli puskettava sisulla eteenpäin. Myös riippuvuus puolisosta oli eri asteella: yleensä naisen riippuvuus miehen tuomista tuloista, rakentamasta talosta tms. mutta myös miehen riippuvuus naisen ruokahuollosta, eläinhuollosta ja lapsihuollosta. Avioliitto oli hyvä bisnes: yksineläjälle kaikki on kalliimpaa ja työtä on kaksinverroin. Nykyään liitosta lähtevä ei jää tyhjän päälle: rahaa saa Kelasta, työskkäristä tai sossusta, isä maksaa elatusapua ja valtio lapsilisää. Henkiseen puoleen saa apua eroryhmistä ja -oppaista. Lapsi saa mennä kouluun ja harrastuksiin yhtä lailla kuin ennenkin, eikä kukaan välitä. Onhan puolet luokasta "kahden kodin väkeä". En väitä etteikö se raskasta olis, haasteellista ja ehkä niukkaakin aikaa, mutta aivan eri sfääreissä kun esimerkiksi viime vuosisadan alussa.

Lisäksi kristillisiin arvoihin perustuvalla kasvatuksella ja kulttuurilla oli nykyistä suurempi jalansija: Raamattu tuomitsi eron, joten se ei siksi yleensä tullut kysymykseen. Lisäksi yhteisö tuomitsi eron: oli varsin häpeällistä hyljätä perheensä; yhtä häpeällistä kuin saada aviottomia lapsia. Usein näissä tilanteissa eroa halunnut joutui lähipiirin hyljeksimäksi ja joutui muuttamaan pois. Myös lasten asemaa saatettiin ajatella; avioerolapset olivat ei-toivottua seuraa, jotenkin saastaisia. Eihän kukaan halua lapsensa joutuvan hylkiöksi omien tekojensa seurauksena.

Avioero on siis kauempana historiassa ollut, jos ei mahdotonta, niin hyvin vähän mahdollista monelle. Ainakaan jos halusi ihmisarvoisen loppuelämän itselleen ja lapsilleen. Entisaikaan sai myös yleensä valita sen välillä elääkö loppuelämänsä yksin vai huonossa suhteessa. Nykyään aika moni yli kolmekymppinen sinkku tiedostaa ja hyväksyy, että tulevalla uudella kumppanilla voi jo olla lapsia. En voikaan itse kyllin kiittää uutta miestäni siitä kuinka hyvin ja mutkattomasti hän lapseeni suhtautuu. Lapsikin nykyään valitsee mielummin kaupassa pissahädän yllättäessä vessaseuraksi mieheni kuin minut. Lähtee hänen mukaansa hakemaan maitoa, kun minä valitsen lihoja jne. Kaikki on niin ihanan mutkatonta. Kyllä ongelmiakin voi vielä ilmaantua, mutta niitä murehditaan vasta kun sen aika on.

Ei kommentteja: